Demokratia on epäonnistunut. Winston Churchilliä lainatakseni, demokratia on huonoin valtionmuoto – lukuunottamatta jo kokeiltuja. Churchillin tiedetään myös todenneen osuvasti, että paras argumentti demokratiaa vastaan on käydä viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa.
Äänestäjät ovatkin demokratian ensimmäinen kompastuskivi. Keskivertoäänestäjä on yleensä tietämätön, asioihin perehtymätön ja helposti median manipuloitavissa. Hyvänä esimerkkinä äänestäjien ohjailusta toimii Boris Jeltsinin uudelleen valinta presidentin virkaan, jolloin massiivinen vaalikampanja käänsi hänen suosionsa pohjalukemista juuri ratkaisevalla hetkellä riittäväksi voittoon. Pian valintansa jälkeen hänen suosionsa tippuikin taas takaisin pohjalle.
Äänioikeutetut aiheuttavat toisen ongelman. Nuoria ei politiikka kiinnosta ja nukkuvien puolue on muutenkin sangen iso. Näin ollen kansanvallan asemasta pitäisi melkein puhua harvainvallasta. Ei auta, että periaatteessa kaikilla on yhtäläinen oikeus ja velvollisuus osallistua, jos yhteiskunta ei pysty järjestämään tilannetta niin, että valtaosa kokisi osallistumisen mielekkääksi. Yleinen mielipide tuntuu olevan, ettei äänellänsä koe juuri olevan merkitystä.
Aivan oman lukunsa muodostavat ehdokkaat. Jos keskivertoäänestäjä ei asioista juuri mitään tiedä, niin valitettava ominaisuus tuntuu leimaavan myös keskivertoehdokkaita. Yleisesti ehdokkailla tuntuu olevan vain pari ansiota – korulauseiden ja siansaksan taitaminen, sekä taito kumartaa vähän joka suuntaan pyllistämättä yhteenkään. Karisma on noin yleensä ottaen ihmisessä hyvä piirre, mutta melkein toivoisi päättäjillä olevan muitakin avuja.
Aivan oma lukunsa ovat julkkikset, jotka kuuluisuutensa turvin lähtevät keräämään puolueille ääniä ja toisaalta poliitikot, jotka pysyvät keinolla millä hyvänsä julkisuudessa – yleensä komeilemalla iltapäivä- ja juorulehtien palstoilla. Näiden ihmisten meidän sitten pitäisi luottaa osaavan rakentaa hyvinvointivaltiota. Eikä auta, kun tätä nykyä siinä rakennusurakassa raha tuntuu sanelevan aika lailla suuntaa – ja isoilla yrityksillä, jos joillain, on rahaa ja myös intressejä käyttää sitä.
Demokratialla on myös taipumusta sortua tarpeettomaan byrokratiaan – mistä demokratian uljain valioyksilö, Euroopan Unioni on oiva esimerkki. Ihmisiä kun kiusataan tarpeettoman hankalalla pykäläviidakolla ei liene ihme, jos mielenkiinto yhteiskunnallisiin asioihin ja vaikuttamiseen katoaa. Etenkin kun parhaimmillaankin demokratia on kompromissi, joka ei tyydytä ketään ja pahimmillaan silkkaa enemmistön tyranniaa.
Demokratia on kuitenkin tullut jäädäkseen. Demokratia on muodostunut nyky-yhteiskunnassa lähes pyhäksi käsitteeksi, jota vastaan asettuminen on poliittinen itsemurha. Kristilliselle lähetyskäskylle on muodostunut poliittinen vastine viedä demokratiaa "sivistymättömiin" maihin – vaikka sitten väkisin.
Ei voi käydä kiistämään, etteikö demokratia olisi yhteiskunnan kehityshistoriassa merkittävä virstanpylväs. Sen sijaan kysymys kuuluukin, palveleeko demokratia vielä sitä tarkoitusta, jota se on kehittynyt täyttämään? Eikö hyvinvointia ja tasa-arvoa olisi saavutettavissa nyky-yhteiskunnassa toisenlaisellakin poliittisella järjestelmällä? Yksi asia on joka tapauksessa varma: demokratiaa vastaan käydäkseen on pelattava demokratian ehdoilla – mutta mistä löytyisi pontta väkivallatomaan vallankumoukseen?