Ihmiset ovat pelon vallassa. Media pursuaa erilaisia kauhukuvia – milloin pelätään terroristeja ja sotaa, milloin lamaa ja yhteiskunnan rappiota. Jos ei muuta, niin hätiin rientää onnettomuudet ja luonnonkatastrofit – sopivasti toistuvat pandemian uhatkin kelpaavat mainiosti. Kansa imee pelkoa ja kyllästää itsensä sillä. Lammaslaumassa, kun yksikin vähän määkäisee hätääntyneesti, pakokauhu valtaa hetkessä koko joukon.
Pelko mielletään negatiiviseksi tunteeksi. Tunteiden jaottelun hyviin ja pahoihin sijaan väittäisin koko tunneskaalan olevan tarpeellinen – ja sitä myöten tavallaan pelkästään hyviä. Jokaiselle tunteelle on olemassa oma funktionsa ja tarve, mitä se on syntynyt palvelemaan. Ongelmia tulee, kun tunteisiin jäädään hallitsemattomasti rypemään. Tunteiden tarkoitus ei ole hallita elämää, vaan ikäänkuin protoajatuksina ne viestivät syvältä sisimmästämme kumpuavia tarpeita ja ohjaavat huomiotamme hyvinvointimme kannalta olennaisiin asioihin.
Pelko on selviytymisvieteistä olennaisimpia. Pupu ketun nähdessään joutuu pelon valtaan. Pelko antaa pupulle hetkellisesti valtaisat ylimääräiset voimat, joita se käyttää pyrkiessään pakenemaan ketulta. Jos se onnistuu, pelko raukeaa. Olennaista onkin se, ettei pupu pelkää kettua silloin, kun kettuja ei ole sen havaittavissa. Jos taas pupun mieleen poltettaisiin pysyvä kuva ketusta, pupu parka pinkoisi itsensä hengiltä.
Tässä suhteessa ihminen on hiukan eri eläin. Kehittyneempi mieli antaa ihmiselle kyvyn käsitellä asioita, jotka eivät ole tässä ja nyt. Tämä mahdollistaa myös tunteiden kokemisen muistakin kuin käsillä olevista asioista. Hieno ominaisuus, mutta väärin käytettynä erittäin haitallinen. Kaikista tunteista juuri pelko rajoittaa ihmisen elämää eniten.
Häpeä on pohjimmiltaan pelkoa, ettei kelpaa. Yksinäisyyttä Eugene O'Neill kuvaa elämän peloksi. Myös tuntematonta pelätään. Lopulta monien pelkojen taustalta löytyy nimenomaan pelkoa kivusta – fyysisestä, psyykisestä, sosiaalisesta. Pelätään luottaa, yrittää, toivoa – koska kaikkeen liittyy riski epäonnistumisesta ja pettymisestä. Mielestäni kuitenkaan ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse.
Kävelemään opetteleva lapsi kaatuu, pelästyy – ehkä loukkaakin hieman itseään. Sen sijaan, että lapsi jäisi pelon lamauttana makaamaan lattialle ja päättäisi olla enää koskaan yrittämästäkään kävellä, hän pian nousee ylös kokeillakseen uudestaan. Lopulta, yrityksen ja lukuisien epäonnistumisien kautta lapsi saavuttaa käsittämättömän ison kyvyn – kulkea kahdella jalalla.
Lapsen kasvun prosessissa on yksi merkittävä tekijä. Jokaisella lapsella on – tai ainakin pitäisi olla – luotettava vanhempi, joka tukee kasvua. Kaatuessaan lapsi alkaa itkemään, jolloin huolehtiva vanhempi tulee paikalle lohduttamaan. Kipu katoaa, pelko haihtuu ja pian lapsi on valmis tarttumaan uudelleen haasteeseen – luottaen lähimmäisen tukeen. Lapsi ymmärtää ilman tietoa, ettei mitään kasvua tapahdu kivuitta ja ylittää lukuisia kertoja itsensä kehittyessään.
Mielemme ottaa sen vastaan, millä sitä ruokimme. Jos tarjoamme mielelle yksipuoleisesti murheita, pelkoja ja muita negatiivisina pidettyjä asioita, sellaiseksi mielemme myös kehittyy. Pelon noidanpyörän kun laittaa päänsä sisällä pyörimään, niin sehän kyllä pyörii – eikä loppua näy. Pitäisikin oppia nousemaan pelkojensa yläpuolelle ja ymmärtää ne sinä, mitä ne todella ovat. Ja vain sitä kautta oppia päästämään irti turhista peloistaan.