Aamunavaus
Muodottomat ajatukset kieppuivat ympäriinsä pehmeän sekavina. Niistä oli mahdotonta saada mitään otetta ja niin mieli oli autuas. Yllättäen niiden piirteet kuitenkin alkoivat terävöityä ja syntyi selkeitä muotoja. Hetken aikaa mieli koitti kovin työskennellä vastustaakseen tätä reaktiota - ripustautuakseen mielettömään autuuteen - mutta välttämätön oli tapahtunut. Päähän syntynyt ensimmäinen selkeä ajatus oli: "Ei kai taas?" ja se tulisikin jäämään ainoaksi järkevyyden pilkahdukseksi lopulle päivälle, kunnes taas seuraavan kerran vastaavan tapahtumaprosessin seurauksena syntyisi seuraavana päivänä uudestaan.
Mies ei uskaltanut avata silmiään. Mieli pyrki vielä kovin kääntämään reaktion päinvastaiseen suuntaan ja palaamaan lohdulliseen unohdukseen - pehmeään uneen. Silmien avaaminen olisi viimeinen niitti, mikä tekisi tyhjiin tämän pyrkimyksen - se olisi kaiken lopun alku. Mutta ennen kuin hän edes ehti kunnolla ajatella tätä kaikkea, hänen silmänsä olivat jo vaistomaisesti auenneet. Mitään näkemättömät silmät tuijottivat hetken tylsää maisemaa saamatta siitä mitään selkoa. Valitettavan pian mieli terävöityi riittävästi ja sen seurauksena silmien tarjoama näköhavainto ympäristöstä sai merkityksen. Edessä oli ankea valkoinen seinä - sen vieressä toinen vähintäänkin yhtä ankean näköinen tapetoitu. Tapetti ei ollut missään mielessä esteettistä ja silti monin verroin miellyttävämmän näköinen kuin vanha hirvitys sen alla.
Seiniltä miehen katseeseen vastasivat tuijottaen sokeat pääkallot - tai paremminkin niiden kuvat - ja muuta yhtä mieltä ylentävää. Niiden näkeminen ei parantanut missään mielessä miehen kovin kurjaksi käyvää oloa. Toisaalta on tunnustettava, että niiden puuttuminen olisi mitä todennäköisimmin tuonut hänelle todella tukalan ja hämmentyneen olon. Mies päätti olla toistaiseksi välittämästä asiasta - kun pitää valita kahdesta pahasta, joskus on parempi vain olla valitsematta ollenkaan ja jatkaa eteenpäin.
Päivä oli nopeasti ja uhkaavasti valumasta miehen otteesta. Mitkään merkit eivät viitanneet, että alkanut päivä tulisi menemään missään mielessä hänen kannaltaan hyvin - kun alkukin oli ollut jo nyt kaikkea muuta kuin hän olisi halunnut. "Kunhan en vain nouse, niin kaikki on vielä hyvin." mies ajatteli, mutta valitettavasti hänen kannaltaan hän oli jo istuma-asennossa.
Ulkona oli jo valoisaa, mikä häiritsi suunnattomasti miestä. Ei valossa itsessään varsinaisesti mitään vikaa ollut, mutta sen takia hän erotti selkeästi pienimmänkin yksityiskohdan asunnosta, missä oli. Se ei ollut mitenkään miellyttävä näky. Jälleen mies tyytyi vain jättämään näystä seuranneen alkavan ahdistuksen vaille huomiota, sillä tähän näkyyn hän kuitenkin oli jo tottunut.
Kaikesta huolimatta ei miehen päivä nyt ihan vielä täysin piloillakaan ollut. Himmeitä toivon pilkahduksia löytyi vielä sieltä täältä hänen mielensä perukoilta. Hän oli edelleen turvallisesti lämpimässä, mukavassa vuoteessaan - joskin huomattavasti vähemmän miellyttävässä istuma-asennossa. Ja mikä parasta, hänellä ei ollut pienintäkään havaintoa siitä, paljonko kello oli. "Tänään en kyllä nouse lainkaan sängystä." mies julisti päättäväisenä ja oli jo samalla jalkeilla tietokonepöydän ja sängyn välissä. Inhon väreet kulkivat hänen lävitseen.
Pöydän ja sängyn väliin jäi vain kapea kulkuväylä ja senkin tukki tuoli, jolla oli miehen vaatteet. Tottuneesti hän astui tuolin yli ja siinä samalla - kuin ohimennen - painoi tietokoneen näyttöön virran. Edelleen jatkaen automaattiseksi hioutunutta liikettä hän heilautti kättään kohti hiirtä saaden aikaan sen, että näyttö lähti päälle. Ennen kuin näyttö ehti herätä kajastamaan valoa rutiininomainen kulku oli vienyt miehen ison ikkunan luo.
Ikkuna heijasteli alastoman miehen vartaloa. Mustat, hartioille ulottuvat hiukset olivat aivan sekaisin ja takussa. Epäselvinä näkyvät kasvonpiirteet ja lievästi aliravitun oloinen keho eivät näyttäneet lainkaan miellyttäviltä. Mies koitti kovin patistaa mielestään ajatusta, että tuo edessä näkyvä heijastus olisi hän itse. Hän ei halunnut - ei suostunut myöntämään sitä itselleen. Valitettavasti ajatus oli itsepäisen sisukkaasti päättänyt jäädä asumaan miehen mieleen ja lopulta hän joutui antamaan - joskin todella masentuneesti - periksi. Murheellisin mielin hän tunnusti hiljaa sisimmässään, että tuo anorektinen peikonkuvatus oli todellakin hän itse.
Mies väänsi sälekaihtimet auki ja niin päivänvalo pääsi tekemään rynnäkön asuntoon. Se ehti juuri ennen kuin näytön sinertävä hohde olisi niellyt kaiken. Kaksi valoa kamppailivat hetken keskenään, kunnes sopivat ja päättivät asettua rauhaisaan rinnakkaiseloon miehen harmiksi. Mies ei tosin tätä juuri ehtinyt murehtimaan, kun hän oli jo edennyt keittiöön päästääkseen siellä olevasta pienestä ikkunasta lisää valoa asuntoonsa. Tässäkin ikkunassa oli sälekaihtimet, mutta ne olivat olleet rikki niin kauan kuin mies oli tässä loukossa asustellut. Tottuneesti mies kiskoi nämä sälekaihtimet ylös.
Tästä ikkunasta näkyi harmaa parkkipaikka. "Voiko masentavampaa näkyä olla heti aamusta?" mies tuumaili itsekseen, mutta tiesi jo samalla vastauksen. Alhaalla näkyi joitain happaman näköisiä ihmisiä ja mies mietti, jos he vain olisivat sattuneet vilkaisemaan juuri sillä hetkellä sitä nimenomaista ikkunaa kohden, heidän päivänsä olisi saattanut piristyä kummasti. He olisivat nähneet, ettei heillä lopulta niin kovin huonosti mennytkään - ainahan olisi saattanut näyttää samalta kuin tuo hassun näköinen alaston setä ikkunan toisella puolella. Toisaalta, heikkomielisimmät olisivat voineet murtua lopullisesti ja saada elinikäisiä traumoja.
Mies ei tästä kaikesta juurikaan jaksanut piitata. Korkeintaan hetken hieman piristyneenä ja huvittuneena mietti asiaa - kunnes yllättäen muisti, että oli juuri itse se, ketä tämän kaiken voisi muille aiheuttaa. Vaan ei sillä enää ollut väliä - sälekaihtimet oli avattu, eikä mies enää ollut ikkunan ääressä. Hän oli jo suunnistamassa toiveikkaana takaisin kohti sänkyä. Valitettavasti viimehetkellä hän eksyi ja löysikin itsensä tietokoneen vierestä. Hän poimi kännykkänsä pöydältä. Se ei ollut koskaan äänettömällä - jos jollain tulisi joskus hänelle jotain asiaa, niin hän oli aina tavoitettavissa.
Tosin, eipä sillä ollut minkään näköistä merkitystä. Kuten mies nytkin puhelintaan katsellessaan totesi, kukaan ei koskaan kaivannut häntä. "Vaan ei se mitään" tuumi mies: "kännykästähän näkeekin kätevästi kellonkin." Se oli vain ohimenevä, hetkellinen mielenhäiriö - eikä mies todellakaan ajatellut sillä hetkellä omaa parastaan. Ja niin päivän aloitus oli taas ottanut yhden askeleen eteenpäin - kohti täydellistä epätoivoa. Kello oli vähän yli kaksi.
Tuskastuneena mies laski kännykän takaisin pöydälle. Hetken lähes järkevät, itsetuhoiset ajatukset täyttivät hänen päänsä. Valitettavasti yhä hän vain kykeni ravistelemaan ne sieltä pois mellastamasta. Alentuneesti mies katsoi tuolia tietokoneen edessä. Sen päällä oli jokin epämääräinen musta möykky - hänen vaatteensa. Mies katseli niitä hetken todella säälittävästi ja siirsi ne lopulta kiltisti syrjään sängylle istahtaen koneen ääreen. Päivä oli jo muutenkin lähes täysin piloilla - ei sitä tarvinnut tehdä enää yhtään huonommaksi pukeutumalla. Se olisi viimeinen niitti, mikä todella aloittaisi päivän.
Tietokone oli usein suonut lohtua miehelle - nykyisin se lähinnä vain ahdisti ja masensi häntä entisestään. Jotenkin tuo konekin tuntui enemmän elävältä kuin hän. Mies alkoi tihrustella kuvaruutua. Hänellä oli käytössään lukuisia erilaisia viestimisohjelmistoja - että olisi mahdollisimman hyvin tavoitettavissa yötä päivää. Vaistomaisesti silmät hakeutuivat kohti ruudun alareunaa näkemään, olisiko jokin ohjelmista ilmoittanut jonkun kaivanneen häntä. ”Jos siellä olisi keltainen puhekupla, niin päivä saattaisi jopa mennä ihan kivastikin.” järkeili mies.
Ja sellainen siellähän oli!
Hetkeen mies ei meinannut uskoa silmiään, mutta näky ei suostunut katoamaan. Hetkeksi miehen aivosolut heräsivät viettämään hurjia juhlia, mutta kuten monien muidenkin juhlien, näidenkin jälkeen oli vaarana olon käyvän todella kurjaksi. Pieni pelko alkoi hiljalleen hiipiä miehen takaraivoon. Kaukaa muistista kuului hiljaista kuiskausta, että puhekupla ilmoitti monista huomionarvoisista asioista - ei pelkästään siitä, että joku olisi kaivannut. Kaikesta muusta kertoessaan puhekuplan sisältö alkaisi mustareunuksisella keltaisella kolmiolla, jonka keskellä oli musta huutomerkki.
Ja sellainen siellähän oli!
Kun seuraavan kerran mies tuli tajuihinsa, oli maan päällä kulunut aikaa korkeintaan sekunnin verran. Silti kukaan ei varmasti koskaan uskoisi sitä itsetuhoisten ajatusten määrää, mitä mies oli sinä aikana ehtinyt mielessään suunnitella. Mutta vielä oli toivoa paremmasta. Hitaasti miehen käsi tavoitteli hiirtä ja kun hän sai sen käteensä, olokin tuntui hieman turvallisemmalta. Mies napsautti ruudun alareunasta yhtä ikkunaa ja samassa kotoisan rauhoittava tummansininen maisema nousi hänen silmiensä eteen. Tälle tunteelle vastareaktiona miestä alkoi oksettaa henkisesti - ahdistus, epätoivo, masennus ja monet muut miellyttävät kumppanit herättelivät itsesääliä. Onneksi miehen ruumis toimi automaattisesti vaistojen varassa, eikä tämä pahoinvointi haitannut sen työskentelyä.
Tässä uudessa näkymässä miehen silmät hakeutuivat ruudun vasempaan reunaan. Siellä oli kummallisten koukeroiden ja kiemuroiden - mitä kirjaimiksikin kutsutaan - muodostamia eri värisiä yhdistelmiä pystysarakkeina. Suurin osa niistä oli harmaita ja mustia - mitään sanomattomia värejä. Vain pari oli punaisia, mutta yksikään ei ollut kirkkaan räikeän oranssi - sellainen, joka onnistuu aina vastaan tullessaan yllättämään housut kintuista tehden pahaa hengelle, ellei sitä jotenkin onnistu mielestään torjumaan. Ja juuri tätä väriä mies olisi eniten tähän hetkeen kaivannut - sillä se olisi tarkoittanut sitä, että joku olisi oikeasti kaivannutkin.
Nopeilla hiiren liikkeillä ja klikkailuilla mies hankkiutui eroon kaikista harmaista sarakkeista. Näillä kanavilla ei ollut kukaan keskustellut. Harmaat sarakkeet muuttuivat mustiksi. "Paljon miellyttävämpi väri." ajatteli mies. Vielä oli jäljellä pari punaista saraketta - se oli merkki siitä, että näillä kanavilla oli joku jostain puhunutkin. Pieni toivo onnistui jälleen kerran hiipiä miehen ajatusten sekaan. Intoa laimensi tuntuvasti se tieto, että kyseiset kanavat eivät merkinneet miehelle paljoa.
Mies klikkaili näitä sarakkeita yksi kerrallaan jääden syventyen tuijottamaan ruutua jokaisen jälkeen lukien käytyjä keskusteluja. Nopeasti mies kuitenkin turhautui. Nopealla liikkeiden sarjalla hän hankkiutui eroon kaikista punaisistakin sarakkeista muuttaen nekin mustiksi. "Musta on hyvä." ja se varmaan olikin ainut hyvä hänen elämässään.
Vähän kerrallaan miestä alkoi toden teolla ärsyttää. Sen myötä masennus ja muut tutut kumppanit nostivat jälleen likaista päätään miehen sisällä tajuntaan. Turhautuminen johti kiukkuun, minkä voimalla mies suoritti loputkin totutut aamurituaalit koneellaan - yhtä lukuunottamatta. Sähköposti - se, jos jokin voisi hänet vielä pelastaa tänä synkkänä päivänä ikuiselta kadotukselta itsetuhoisten ajatusten pyörteeltä. Kädet täristen mies avasi ohjelman, jolla oli suora yhteys hänen postiinsa.
Kolme uutta viestiä! Ennen kuin mies ehti palata takaisin normaaliin kyyniseen ajatteluunsa, oli hän jo kerinnyt innostua kovin asiasta. Nopeasti hän klikkasi itsensä postia selailemaan. Samalla kun sivu latautui, alkoi pieni pelokas ääni kuiskimaan kiihkeästi varoittavasti hänen korvaansa. Kolme uutta roskapostia! Miehen aivot tekivät kaikkensa kuristaakseen itsensä. Valitettavasti niiden ympärillä ei ollut ainoatakaan lihasta, joka olisi tähän kyennyt. Niinpä ne tyytyivät osaansa ja jäivät surkeina vaikeroimaan miehen pään sisälle. Tämä rasitti miestä suunnattomasti.
Päivä oli alkanut järkyttävästi - epätoivoista haihattelua, innostumista ja sitä seuraava romahdus apatiaan. Nyt myös kaiken muun hyvän lisäksi miehen elimistö alkoi valittaa: päätä särki, vatsa murisi tyhjyyttään ja kurkkua kuivasi. Pahinta oli kylmä hiki - mikä aiheutuu erään huumeen vähäisyydestä verenkierrossa ja keskushermostossa (palakoon kiirastulessa - ihanainen nikotiini) - joka alkoi änkeä tietään läpi uloimman ihokerroksen. Kaiken tämän kruunasi eräs hieman omituisempi tunne. Muun mies olisi voinut vielä ehkä sietääkin, mutta tämä viimeisin tuntui luonteeltaan akuutimmallta. Hetken mies tunnusteli tätä uutta tunnetta - välittömästi hänen piti lopettaa se, sillä alavatsan painelu vain pahensi asiaa.
Jotenkin mies sai itsensä kammettua ylös tuolilta ja aloitti epätoivoisen laahustamisen kohti vessaa. Aivot olivat vaihteeksi lakanneet vaikeroimasta, tai sitten se vain peittyi paineen tunteen alle. Tuttu hiljainen sisäinen ääni alkoi jälleen varoittaa lähenevästä vaarasta - mutta mies ei nytkään ymmärtänyt viestin sanomaa.
Päästyään vessan ovelle mies laittoi valot päälle, astui sisään ja pyörtyi. Sinänsä sääli, ettei tajuttomuus kestänyt taaskaan riittävän kauaa - että mies olisi kaatunut ja kolauttanut päänsä kunnolla. Ei, tila oli hetkessä ohi - vaikutus tulisi kestämään läpi loppupäivän. Sanoinkuvaamaton vastenmielisyys kipusi miehen mieleen. Näky, minkä hän kohtasi, oli yksi hirveimpiä maailmassa. Hän katsoi peiliin.
Tässä vaiheessa mies oli kuitenkin joutunut jo käymään läpi niin paljon moninaisia kriisejä ja katstrofeja, että hän päätti vain suosiolla alistua kohtaloonsa - hetkellisesti ainakin - ja toimittaa tarpeensa. Olo helpotti aina hetkeksi, kun vain lakkasi välittämästä asioista ja toimi automaatiolla. Ei sitä autuutta koskaan kymmentä minuuttia kauempaa kestänyt - mutta joskus sekin oli riittävästi.
Vessasta selvittyään mies katsoi säälien tietokonetta. Hetken hän harkitsi sen huomaan palaamista, mutta ajatus alkoi siinä samassa etoa häntä. Mies käänsi katseensa sängyllä olevaan vaatemyttyyn. Sekin kuvotti häntä, mutta enää ei ollut paljoa hävittävänäkään. Hän olisi voinut vielä vältellä päivän aloittamista aivan mielin määrin, mutta juuri nyt hänestä tuntui, ettei asiat enää pahemmaksikaan käydä. Jos mies vain olisi tiennyt, kuinka väärässä oli, hän olisi mitä todennäköisimmin vain luovuttanut viimein ja tappanut itsensä siihen paikkaan.
Vaivalloisesti mies alkoi tonkia mustaa vaatekasaa ja löysi sieltä mustat kalsarit, mitkä sujautti jalkaansa. Seuraavaksi hän onnistui kaivaa esiin mustat sukat ja pujotti ne jalkoihinsa vain huomatakseen, että ne menivät väärin päin. Tällä tietysti ei ollut todellisuudessa mitään käytännön merkitystä, mutta mies oli joidenkin asioiden suhteen hyvin neuroottinen. Joku olisi voinut sanoa, että hän teki elämästään kovin vaikeaa. Vaan kun ei muukaan auttanut, sukat pois jaloista ja uusi yritys. Mies melkein hämmästyi itsekin, kun tällä kertaa sukat eksyivät oikeisiin jalkoihin. Seuraavaksi mies sai huvenneesta kasasta esiin mustat farkut. Ne tuntuivat jaloissa hyytäviltä, mutta kohta pian sitä seurasi miellyttävä lämpö. Vielä vain epämääräinen mytty oli siinä miehen edessä. Hetken asiaa puituaan hän ajatteli pukea senkin päälleen. Se oli musta tiukka pitkähihainen paita – naistenmallia.
Viimein mies oli kokonaan pukeissa, eikä mitään pahaa näyttänyt vieläkään sattuvan. Tästä innostuneena mies suuntasi jääkaapille ja se pieni toivonpilkahdus kuoli siihen paikkaan. Oli jääkaapissa muutakin kuin valo - lähes tyhjä mehukannu. Itseään siitä tosin vain syyttää sai. Mies kykeni melkein tuntemaan kiitollisuutta siitäkin pienestä mehutilkasta - kyllä se janon hetkeksi sammutti.
Enää ei ollut kuin viimeinen asia tehtävissä, mikä sinetöisi loppupäivän alkaneeksi. Mies raahusti eteiseen. Samalla hän huolestuneesti vilkuili vessan suuntaan - ettei vain vahingossakaan siellä oleva hirvitys pääsisi yllättämään häntä. Mies oli hyvin varuillaan - niin varuillaan, että löysi lopulta itsensä vessasta koittaen saada hirviötä muuttumaan edes vähän inhimillisemmän näköiseksi. Se ei juuri tuottanut tulosta, mutta mies tiesi odottaa sitä.
Hiukset asettuivat melkein siististi taaksepäin ja sujahtivat ponnarille. "Vähän vettä se vaan vaatii ja avot." mies puheli itsekseen. Hän ei olisi paljon suurempaa virhettä voinut tehdä, vaikka olisi yrittänytkin. Mies päätti unohtaa hiuksensa - olkoot pirulaiset. Sen sijaan hän alkoi sukia naamakarvoja, jotka olivat jotenkin päässeet rehottamaan. Ne eivät saaneet häntä näyttämään yhtään paremmalta - päinvastoin - mutta peittivät edes hiukan kasvoja.
Vihdoin mies oli valmis sinetöimään loppuelämänsä ensimmäisen päivän. Hiljaa mielessään hän toivoi, että se jäisi samalla myös viimeiseksi. Niin ei vain tuntunut koskaan käyvän. Miestä ahdisti - itsesääliin eivät voimavarat enää riittäneet - mutta samalla ilmestyi pieni valon tuike tunnelin päähän. Käytännössä kuvaavampaa olisi sanoa, että täysin valoisan keskelle ilmestyi jotain niin mustaa, että siihen saattoi kietoutua pakoon ympäröivää valoa. Miehen edessä oli hänen elämän kumppaninsa - naulakossa roikkui pitkä musta nahkarotsi. Rakastaen hän puki sen päälleen ja se tarjosi hänelle miellyttävän yllätyksen - ensimmäisen sinä päivänä. Taskusta löytyi avaamaton röökiaski ja musta coltti - päivä sai yllättäen todella lupaavan käänteen.
Naulakon juuressa oli kaksi kenkäparia, tai paremminkin yhdet - mustat maiharit. Niiden vieressä oli jotain, mitä ei viitsinyt ainakaan kengiksi kutsua, mutta ei ne tosin autojakaan olleet, joten kenkä lienee kuitenkin paras tarjolla oleva kuvaus. Ne olivat valkoiset lenkkarit. Ja juuri ne mies kuitenkin jalkaansa laittoi, vaikka hienot maiharit olisivat olleet aivan siinä vieressä. Lenkkareita mies käytti vain parvekkeella ja juuri sinne hän oli nyt suuntaamassa. Jälleen masennus muistutti olemassa olostaan. Tällä kertaa se johtui siitä, että ulkona oli aivan liian kirkasta ja jäätävän kylmä. Mutta ei mies joutanut näitä murehtimaan - kohtalon hetki oli käsillä.
Mies kaivoi yhden savukkeen ja asetti sen huuliensa väliin. Kädet alkoivat vapista ja tuskan hiki helmeili hänen otsallaan. Pystyisikö hän siihen oli ainoa ajatus, mikä mielessä kaikui. Mies tiputti tupakan ja kirosi mielessään. Hän poimi sen maasta, yrittäen uudelleen. Sytkäri ei ottanut toimiakseen, tai sitten tuuli liikaa. Nyt mies kirosi ääneen ja tupakka putosi jälleen. Kaikki uudelleen alusta.
Nyt mies uhkui itsevarmuutta - tällä kertaa hän tekisi sen. Kyllä hänestä aina olisi miestä edes tähän hitaaseen itsemurhaan. Sytytin löi kipinää ja yllättäen siinä miehen silmien edessä oli pienen pieni tulenliekki näkyvissä - onneksi ei liian lähellä, siinä olisi voinut käydä vielä huonosti. Liekki lähestyi uhkaavasti - hitaasti, mutta varmasti. Viimein se kosketti ja palaneen käry alkoi haista sisällön mustuessa.
Mies veti pitkään henkeä ja oli kuolla riemusta - tai niin siinä olisi pitänyt käydä. Sen sijaan miehen kiskoessa tupakkaa huuliensa välistä vetääkseen savun perään yllättäen oikein mukavaksi ja raikkaaksi käynyttä ilmaa, tupakka juuttuikin miehen rohtuneisiin huuliin ja hän onnistui vain vetämään sormensa tupakan tulipäähän. Se teki kipeää ja sai miehen pahalle tuullelle.
Mies tarttui kunnolla kiinni tupakasta, irroitti sen huulistaan ja veti savut henkeen. Siinä vaiheessa kaikki huoli ja murhe katosivat miehen pään sisältä. Kaikki oli hyvin, maailma oli kiva paikka ja elämä oli mukavaa. Valitettavasti viiden minuutin kuluttua toimitus oli loppu ja mies palasi takaisin sisälle. Mies oli viimein aloittanut päivänsä - ja se oli alkanut huonosti. Odottaa saattoi, että se tulisi muuttumaan vielä monta kertaa huonommaksi ennen päättymistää.
Vielä hetken miehellä oli äskeisestä savukkeesta hyvä mieli. Se riitti eteiseen, minne mies jätti takkinsa ja tossunsa. Se riitti keittiöön, missä mies joi lasin vettä kostuttaakseen kurkkuaan. Hyvä olo riitti jopa tietokoneelle saakka, mutta sen jälkeen siitä ei ollut jäljellä muistoakaan. Näin sai ikävästi alkunsa ikävän miehen todella ikävä päivä. Ja ikävästi näitä ikäviä päiviä olisi hänen ikävä loppuelämänsä ikävän täynnä.