Menninkäinen ja satakieli
Olipa kerran pieni menninkäinen. Se asui syvällä metsän siimeksessä ja piileskeli pienessä pimeässä kolossa. Yön tullen se uskaltautui esiin ihmettelemään luonnon ihmeitä, mutta ilman valoa, se ei koskaan nähnyt värejä. Päivänpaiste otti niin sen silmiin, että päivisin se vain kuunteli kuinka luonto ylisti rakkautta, mutta itse se jäi vaille. Eräänä päivänä pieni lintu satakieli lennähti menninkäisen kolon suulle. Ujo menninkäinen ei normaalisti ilmiantanut itseään, mutta lintu lauloi niin kauniisti, että menninkäinen liikuttui niin kuin ei koskaan aiemmin. Jokin outo, kipeä tunne painoi menninkäisen rintaa.
"Mikä olet sinä, joka laulat niin kauniisti, että tuotat minulle tuskaa?" "Olen vain vapaa taivaan lintu, en enempää, en vähempää." "Miksi laulusi, jonka veroista en ole koskaan kuullut, tuottaa minulle tuskaa?" "Rakkaudesta laulan, muusta en viserrä, en välitä." "Mistä rakkaus, jota en ole koskaan tuntenut, noin suuri kumpuaa?" "Maailman kauneus liikuttaa minua niin, etten laulamatta olla voi." Menninkäinen oli kummissaan. Se oli nähnyt maailmaa, muttei ikinä sen kauneutta.
Koko päivän menninkäinen vain kuunteli kuinka satakieli lauloi. Illan tullen, kun menninkäinen sai silmänsä jälleen auki, lintu viimein hiljeni. "Miksi lopetit laulusi? Entä maailman kauneus?" "Yön kauneudelta ovat silmäni suljetut." satakieli vastasi ja lehahti pesäänsä nukkumaan. Sen yön menninkäinen samoili mietteissään. Se kulki pidemmälle kuin koskaan ennen kunnes lopulta huomasi aamun tekevän tuloaan, eikä hän ollut lähelläkään koloaan.
Surkeana menninkäinen lysähti istumaan kivelle keskelle aukiota ja alkoi itkeä. Auringon ensi säteiden osuessa menninkäisen kyyneliin sen silmät muuttuivat ja aristellen menninkäinen alkoi erottaa värejä ympärillään. Pikkuhiljaa menninkäinen sai yhä enemmän ja enemmän silmiään auki, kunnes lopulta näki maailman ensimmäistä kertaa kukoistuksessaan. Luonnon kauneus liikutti menninkäistä niin, että itku vaihtui lauluun, jonka veroista ei oltu metsässä ennen kuultu. Kun metsän eläimet saapuivat katsomaan, kuka niin kauniisti lauloi he löysivät aukion keskeltä kiveltä, jonka menninkäisen kyyneleet olivat puhtaaksi huuhdelleet satakielen, joka rakkaudestaan lauloi. Sen pituinen se.