Minä
Mä muistan, että se kysyi multa kuulumisia. Mä muistan vastanneenikin. Mä muistan, kuinka se pyysi mua oottaan ihan pienen sekan, kun olin pääsemäs vauhtiin. Mä ootan vieläkin.
Se on kuin joku hihhuli, joka tulee soittaan sun ovikelloos ja kysyy, et ootko pohtinu uskon asioita. Kun sä vastaat myöntävästi ja koitat kertoo niille, ni ne ei kuuntele. Sillä ne ei oo pohtinut niitä asioita, joku on pohtinut ne asiat niiden puolesta valmiiksi ja nyt ne on sun oven takana kertomassa, mitä se joku muu on pohtinut. Ne ei oikein itsekään tiedä, et miks ne edes vaivautuu esittään sen saman kysymyksen kaikille, koska sillä ei kuitenkaan oo mitään väliä. Joku on pohtinut asiat kaikkien puolesta valmiiks - ainakin niin se on itse pohtinut - ja nyt sunkin odotetaan lakkaavan sun tyhjänpäiväset pohdintas ja liittyvän lammaslaumaan, joka odottaa pääsyä paratiisiin, missä kenenkään ei enää tarvi pohtia yhtään mitään.
Se selittää jostain kissanristiäisistä, tai luoja ties mistä. Mä ootan kuuliaisesti. Mut on kasvatettu hyvin. Ainakin musta tuntuu siltä. Mä ootan kiltisti vuorooni jatkaa juttuuni. Mä mietin, että kauankohan toi toinen meinaa vielä jatkaa. Sen puhe on siirtynyt jo aiheesta toiseen ja kolmanteen, kuudennen kohdalla sekosin laskuissa. En kehdannut ottaa sormia käyttöön, se ois voinu paljastaa.
Pikkuhiljaa mulle alkaa valjeta, et sekka on suhteellinen käsite. Mä olen lukenut kaveri ja tiedän jotain Ainstainin suhteellisuusteoriastakin. Mutta ei sen mukaan nyt aivan kaikki ole suhteellista. Mikään teoria - ei ainakaan mikään tieteellinen teoria - selitä sitä, miks mun oottama sekka vaan venyy ja venyy. Mä meinaan kysyä sitä, mut ei oo selkeesti mun vuoro vielä. Täytyykin panna korvan taakse muistiin. Sitten kun tulee mun vuoroni, niin takuulla pääsen loistamaan pohdinnoillani. Eipä se kauaa korvan takana pysynytkään.
Mun korvat on kuin perhoset, jotka on laskeutunu mun pääni molemmille puolille. Siinä ne löyhyttelee siipiään ja poimii sanoja ilmasta. Ne syöttää niitä mun päähän. Mun täytyy kyllä tunnustaa, ettei mua oikeestaan enää jaksais hirveesti kiinnostaa. Onneks perhoset ei jaksa paistatella päivää iänkaiken paikoillaan vaan ne lehahtaa ilmaan. Sanat muuttuu neuloiksi, mitkä nyt suihkii ilmojen halki kohti perhosia. Ne väistelee minkä voi, mut mä nään jo sieluni silmin, et väistämätön tulee tapahtumaan. Perhoset naulautuu siivistään mun päähän. Mä en voi muuta kuin kuunnella.
Mä alan miettiin, et mitäköhän toi toinen musta mahtaa ajatella, kun mä tässä vaan pohdin omia asioitani ja kommentoin sen juttuja pienimmän mahdollisen mukaan. Onkohan se huomannu mitään? Pohtiikohan se nyt kuumeisesti, miks mä en osallistu tän enempää? Näkeeköhän se, et mua kiukuttaa? Mä haluisin sanoo sen sille. Tehdä selväks, et mua on nyt kohdeltu väärin ja mä ansaitsen hyvitystä. Oikeestaan, vielä enemmän mä haluan olla töykeä, kylmä, ilkeä. Mä haluun kostaa! Jos sitä ei kiinnosta mun jorinani, ni en mäkään aio korviani lotkauttaa sen jauhannalle.
Mutta mitä se auttaa? En mä ole sellainen. Kyllä mua kiukuttaa, mutta en mä osaa tuoda sitä julki. Mä olen varmaan jonkin sortin tunnevammainen. Mä ajattelen vaan: "Jos se vaan tietäis, jos se vaan tuntis mut, ni se ymmärtäis." Mun tekee mieli sylkeä itseäni kasvoille. Mutta se varmaan näyttäis toisen mielestä varsin oudolta. Toisaalta, ehkä se osaa odottaa multa melkein mitä vaan jo tällä hetkellä.
Mä tajuan tuijottavani vaan omaan napaani kaiken aikaa. Mua kiinnostaa mun juttuni. Muita kiinnostaa niiden omat jutut. Tähänkö ihmiskunta on tullut? Sukeltaessani syvemmälle ja syvemmälle itseeni mun kroppa elää mukana. Mä huomaan, etten mä enää tuijota napaani. Ei, nyt mun pääni on koukkaamassa jalkovälin kautta suoraan perseeseen. Mä jarrutan viime hetkellä. Mä jään outoon ja vaikeeseen kumara asentoo. Mä tuijotan mun jalkovälistä ja nään maailman ylösalaisin takanani. Mä huomaan, kuinka ihmiset kulkee päät perseissään.
Mä ajattelen, että jos sokeiden valtakunnassa yksisilmäinen on kuningas, niin mahtaakohan pää perseessä kulkevien valtakunnassa se, jolla on pää vain puolittain siellä, olla kuningas. Valitettavasti mä keksin vastauksen heti mun kysymykseeni. Ei, siinä valtakunnassa on pirun monta kuningasta, mutta vain yksi narri. On tässä vaikeassa asennossa puolensakin. Mä huomaan mun selässäni puukon. Maailman on täytyny käydä se siihen tuikkaamassa, kun mä vähiten sitä odotin. Mä suoristan selkäni. Ainakin mä toivon tehneeni niin.
Mä palaan takaisin mun kumppanini monologiin. Se on jo totaalisesti kadottanut mut. Mulla ei oo käsitystäkään mistä se horisee, tai miten se on siihen päätynyt. Mä en edes tiedä, kuinka kauan tätä kaikkee on kestänyt. Mä vilkaisen kelloon. Samalla mun päähän syttyy ajatus, että eikö se oo yleensä merkki siitä, että keskustelukumppania ei kiinnosta. Mä olin kiukkunen, oon edelleenkin ja mun kommunikointini on vajonnut lähinnä hymähdysten ja ynähdysten tasolle, mutta mä olen sittenkin liian kiltti näyttääkseni, että mua ei muka kiinnostais. Mutta nyt mä tuijotan kelloo. Onko se merkki? Huomaako se sen?
Mä tajuan tuijottaneeni kelloo varmasti kauemmin kuin mikä on normaalia. Voi piru. Nyt se pitää mua vielä tyhmänäkin, jonka täytyy tavata kelloo ties kuinka kauan saadakseen tolkkua. Nyt on äkkii pelastettava tilanne. Mä käännän katseeni toiseen ja toteen jotain fiksuu ja hymyilen leveesti. Voi luoja, mun täytyy näyttää täydellisen naurettavalta ja idiootilta. Mä koitan poimia sen ilmeistä ja eleistä vihjeitä, et mitä se aattelee musta. Se ei kerro mitään, mun täytyy arvata. Mä otan kasvoilleni koomapotilaan ilmeen ja vajoon apatiaan. Mä poraudun sen mieleen ja kuulen samanlaisii pohdintoja kuin omassa päässä: "Voi ei, mitäköhän toi musta aattelee? Mä oo puhunut ties kuinka kauan, mut toi ei vaan osallistu. Eiks se tykkää jutella mun kaa vai eiks sitä kiinnosta mun tarinani? Mahtaakohan se pitää mua ihan tylsänä?"
Mä irrottaudun sen päästä. Mä tajuan, etten mä kuullut mitään - mä vaan toivoin kuulevani. Mä toivoin katsovani peiliin ja nähdä, että sieltä katsoo takaisin ihan samanlainen normaali ihminen. Mutta mä pelkään, ettei sen päässä liiku mitään. Ettei se tajua. Mun pelko toteuttaa itseään ja niin se muuttuu tyhjäpäiseks paskaa jauhavaks turhan tärkeeks, joksikin - en mä tiedä miksi.
Tai ehkä se kaipaa vaan huomioo. Niinhän mäkin teen. Ehkä nykyään yhteiskunta luo ihmisille vaan paineita, muttei mitään keinoo purkaa niitä. Ehkä ihmiset on surullisia, mut ei vaan tajua sitä. Ne purkaa suruaan tilittämällä asioistaan, pienistä ja suurista. Se helpottaa, kunnes ne huomaa, ettei ketään kuuntele - ketään ei kiinnosta. Kaikkia kiinnostaa vaan oma paska. Onhan se ymmärrettävää, kun paskat on housuissa, ni vähän se lohduttaa kuulla, että niin on tuolla kaverillakin. Ei ihme, et psykologit on niin suosittuja nykyään. Niille maksetaan siitä, että ne kuuntelee ja ymmärtää. Se on ehtymätön lähde nykyään. Kuunteleminen on ulkoistettu ja kaupallistettu. Ja sit ne on vielä keksineet diagnosoida joka toisen masentuneeks ja joka toisen maanisdepressiiviseks. Eipä lopu työ kesken. Mutta kuka niitä kuuntelee?
Mä herään takaisin keskusteluun - jos sitä sellaiseksi voi kutsua. Mä mietin, että kauankohan mä olin poissa. Sitä seuraa pelottava kysymys, kauan tätä on oikein jatkunut? Mä muistan auringon laskeneen. Mä muistan sen nousseen. Mä muistan kaiken tän tapahtuneen lukuisia kertoja. Mä olen ikääntynyt. Musta tuntuukin paljon vanhemmalta. Ja silti mä olen yhä vangittuna yksin pääni sisään, enkä mä ole kehittynyt. Mä katson mun kumppania. Sekin on vanhentunut. Tai ainakin sen levy on vanhentunut.
Mä keskityn hetkeksi sen puheeseen. Mä olen ollut ihan pihalla sen suhteen ties kuinka kauan. Nyt mä yllättäen pystyn ennustamaan sanasta sanaan, mitä se aikoo seuraavaks sanoo. Mä tajuan, että se tosiaan toistaa samaa levyä. Mä haluaisin avata sen pään ja ryhtyy tiskijukaks. Vähän skrätsätä levyy. Jos sais vaikka vähän parempaa biittii ja funkkii tähän touhuun. Vaan eipä taida onnistua. Pitäisi olla edes älppärin verran tavaraa, mutta puolitiehen tuntuu jäävän.
Mä odotan yhä. Muistatko vielä? Että mä saan jatkaa juttuani. Mä en kai oikeen enää oo ees kiukkunen. Tai sitten mä oon vaan ollu kiukkunen jo niin kauan, etten mä enää sitä sillain tunne. Siitä on tullu mun luontanen tila. Mä katon taas toiseen ja huomaan, et nyt se on muuttunut. Se seisoo puhujanpöntön takana ja pitää elämänsä puhetta. Se on vihdoin löytänyt unelmiensa yleisön. Se saarnaa kuin mikäkin Kristus. Sillä on yleisöä tuhatpäin. Enemmänkin. Mä nään tän sen silmistä. Se on syntynyt tätä venytettyä hetkeä varten. Se on elämänsä parrasvaloissa, kirkkain tähti taivaalla. Mahtaakohan se tietää, että mä olen sen ainut yleisö, enkä mäkään kuuntele?
Mä harkitsen vaan, et pitäiskös mun maksaa potut pottuina ja törkeästi keskeyttää se. Olla oikein epäkohtelias. Mä kerään rohkeuttani. Pystynkö mä siihen? En mä voi. Mä haluan olla primadonna ja et se huomaa tehneensä väärin mua kohtaan. Mä muistan puukon mun selässäni. Sen, minkä maailma on käynyt siihen tuikkaamassa. Mä taivutan käsiäni sitä kohti, mä haluun tietää, et vieläks se on siellä. Mä tunnen sen pään käsissäni ja tajuun, et mähän oon voinu sen ihan itekin siihen tökätä. Ehkä mä pelkäsin niin paljon maailman tekevän niin, että puukotinkin itse itseäni selkään ennen kuin maailma ehtii. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Mä tajuan, kuinka tyhmää se on. Mä kokeilen saisinko puukon pois. Se lähtee! Ehkei maailma ookaan salaliitossa mua vastaan. Ehkei ihmiset ookaan pahoja ja itsekkäitä. Ehkä kaikki olikin vaan suurta väärinymmärrystä. Mä kysyn, että voisinko mä jatkaa mun juttua. Se ei ollu tyylipihdas suoritus ja toinen näyttääkin vähän hämmentyneeltä - yllätetyltäkin - mutta ennen kaikkea helpottuneelta. Ehkä sillä jo vähän kurkkuakin kuivasi. Mä jatkan mun juttuani.
Mä meen ihan sekaisin. Mä kadotan mun jutun punaisen langan ja harhailen ja haahuilen vaan. Miksi? Koska nyt mä en pysty muuta kuin miettiin, et käyköhän toi toinen nyt läpi päänsä sisällä kaikkea sitä, mitä mä kävin omassani. Ehkei se kuuntelekaan mua, vaan miettii omia juttujaan. Niinhän mäkin tein sille. Ja nyt mun juttuni on mennyt ihan piloille, niin sitä suuremmalla syyllä se keskittyy johonkin muuhun ennemmin. Mä vaan änkytän jotain. Mun suuri hetkeni ja nyt mä menin pilaamaan sen.
Onko tämä sitä karmaa vaiko ihmisen rajatonta viisautta?