Puro
Helmeilevä solina täyttää tajuntani - koko avaruuteni. Voisin kertoa lintujen laulavan ja lehtien kahisevan puissa juoruillessaan tuulen kanssa siivilöiden vehreää valoa lävitseen, mutta en minä niitä kuule. Tiedostan kyllä niiden olevan läsnä, mutta juuri nyt allani virtaava puro on kaikki. Makaan raukeana vanhalla sammalen peittämällä sillalla puron yllä - se saattaa natista, mistä voisin tietää enää varmaksi? Jos painaisin nenäni siltaan kiinni, voisin ehkä vielä tavoittaa vienon aavistuksen puun tuoksusta. En kuitenkaan haista - vain puro mahtuu aisteihini. En tiedä kauanko olen tässä ollut - ei sillä väliä. Enkä sitä, montako kertaa olen tänne unohdettuun paikkaan vaeltanut - kuka niitä laskemaan. En todellisuudessa ole edes läsnä - mieleni virtaa jossain, kuka tietää missä. Haluan laajentaa käsitystäni virrasta ja lasken käteni puroon. Kylmä vesi polttaa pestessään pimeyden ja mieleeni nousee ajatus kiirastulesta. Minun tekee kipeää - tuntuu kuin sieluani revittäisiin minusta - mutta mitä menetettävää minulla olisi? Voin hyvin luopua kaikesta - hengestänikin - kunhan en koskaan lakkaisi virtaamasta. Kipu helpottaa ja minä olen vielä tässä - sen, mitä olen tässä koskaan ollutkaan. Nostan käteni purosta ja huomaan sen käyneen kauttaaltaan hopeiseksi. Ojennan auringon säteissä kimaltavan sormeni ja piirrän pilviä taivaalle - nekin saavat hopeareunuksen koristeekseen. Tuuli yltyy ja puhaltaa yhä lisää pilviä horisontin takaa peittämään taivasta. Pyyhin kämmenelläni aurinkoa värjäten sen hopeiseksi ja muuttaen sen kuuksi. Samassa yö laskeutuu ylleni ja metsä hiljenee. Taivas on nyt kuin tyhjä musta kangas, johon painelen sormenpäälläni tähtiä. Tuuli kääntyy ja puhaltaa pohjoisesta hyytävän muistutuksen talvesta. Puron ääni käy vaimeammaksi ja huomaan, kuinka veden pinta alkaa jäätyä. Nopeilla vedoilla sivelen hopeisen kuuran kaiken ylle - luonto pukee yllensä valkean morsiushunnun. Valtakuntani loistaa kaikkialla ympärilläni ja ikiaikainen viisaus valaisee minut. Painan sormeni otsaani - siihen kohtaan, mihin intialaiset naisetkin. Minun bindini on hopeaa. Virta syöksyy tajuntaani ja tunnen hukkuvani. En enää edes tiedosta ympäröivää maailmaa. Lähtikö se jonnekin jättäen minut jälkeensä, vai olenko itse kadonnut - tippunut ulos ajasta ja avaruudesta? Ajatukseni paisuvat ja menettävät lopulta muotonsa - tietoisuuteni laajenee käsityskykyni ulottumattomiin. En kestä enää - uhraan viimeisen henkäykseni luonnolleni tiputtautuessani loputtomaan virtaan herätäkseni jälleen seuraavalta rannalta vetäessäni ensimmäistä henkäystäni.