Sade
Vehreän laakson pohjalla kohosi yksinäinen matala kukkula. Yksi ainoa puu, ikivanha vaahtera kohosi kukkulan keskeltä kuin valtaistuimella istuen kurottautuen ylhäisesti korkeuksiin. Lämmin kesäinen sade pyyhki kaikkea silmänkantamattomiin. Toisaalta sade oli sen verran sankkaa, ettei sen läpi pitkälle nähnytkään. Tämä ei häirinnyt lainkaan poikaa, joka istui kukkulan päällä vaahteraan nojaten katse keskittyneesti luotuna kaukaisuuteen. Vaahtera suojasi hyvinkin poikaa kastumasta, vaikka tuskin häntä olisi pieni kastuminenkaan haitannut. Paikan yksinäinen rauha ja sateen tasainen harmaus heijastivat hyvin pojan mielialaa.
”Siinähän sinä olet.” helähti nuoren naisen iloisen pirteä ääni jostain pojan läheltä:
”Mitä sinä oikein täällä teet?”
Poika käänsi päänsä äänen suuntaan ja totesi kuivakkaasti:
”Ai, se olitkin vain sinä.”
Hänen viereensä ilmestyi hento nuori neito, jonka vaatteet olivat läpimärät ja hiuksista tippui vettä todisteena siitä, että hän oli juuri taivaltanut läpi sateen vailla mitään suojaa tälle yksinäiselle paikalle.
”Ei mikään kovin viehättävä tervehdys.” tyttö vastasi mukamas loukkaantuneena toruvalla äänensävyllä. Poika käänsi päänsä mitään sanomatta ja jatkoi keskittyneesti alakuloista tuijotustaan tyhjyyteen.
Solakka tyttö istahti pojan viereen.
”Et vastannut kysymykseeni.” hän sitten jatkoi.
”Minä ajattelen.” poika vastasi kääntämättä katsettaan tytön puoleen.
”Ehkei sinun pitäisi." tyttö totesi tomerasti:
"Se ei näytä sopivan sinulle alkuunkaan.”
Pojan alakulo suli hetkeksi hänen ilmeestään ja hän salli pienen hymynpoikasen käydä kasvoillaan.
”Katsos,” nuori neito jatkoi:
”mitä ikinä sinä sitten ajatteletkin, saa se sinut näyttämään niin kovin murheelliselta, eikä se näin ollen voi ollenkaan sopia sinulle.” tyttö järkeili ja kysyi sitten:
”Mitä sinä edes olit ajattelemassa?”
Poika loi katseensa maahan:
”Ajattelen elämää. Tiedäthän, tärkeitä asioita,” hän lopulta vastasi ja jatkoi:
”kuten tulevaisuutta ja sitä, mikä minusta tulee isona.”
”Niitäkö sinä mietit? Ei kuulosta ollenkaan miltään murehtimisen arvoiselta.” tyttö asiaa hetken pohdittuaan totesi vakavana ja lisäsi sitten reippaana:
”Sitä paitsi, eihän siinä nyt lopultakaan ole paljon edes miettimistä, mikä sinusta tulee isona.”
Poika katsoi tyttöön huvittuneen hämillään:
”Ei muka miettimistä? Tiedätkö sinä muka sitten, mikä sinusta tulee isona?”
Hänen suloinen seuralaisensä heläytti pienen iloisen tyttömäisen kikatuksen ilmoille ja vastasi:
”Tietenkin tiedän. Tiedän jopa senkin, mikä sinusta tulee isona.” Hän kumartui poikaa kohti ja katsoi häntä suoraan silmiin jatkaen hyvin vakavana:
”Minusta tulee prinsessa ja sinusta tulee tietenkin minun prinssini.”
Poika ei voinut olla naurahtamatta.
”Vai niin siinä sitten kävikin. Vaan eipä minusta taitaisi kovin hääppöistä prinssiä saada.”
Tyttö nousi seisomaan ja pudisteli vaatteitaan.
”Minusta sinä ajattelet liikaa.” hän tuhahti ja jatkoi:
”Sen sijaan, voisit tulla kanssani tanssimaan sateeseen.” hän sanoi kääntyen pojan puoleen ojentaen hennon kätensä hänelle. Poika katsoi ensin tytön siroa kättä, sen jälkeen tytön kauniisiin silmiin ja lopuksi tämän ohi todeten lopulta:
”Siellä on märkää.”
Tyttö naurahti iloisesti ja sanoi vain:
”Tietenkin siellä on märkää.” Sitten hän kääntyi ja käveli vaahteran tarjoaman suojan alta pois.
Sateen ropistessa vaahteran lehtiin ilmassa kiiri myös nuoren neidon riemuisaa ja heleää naurua. Harmaan rikkumattoman sateen seinämän keskelle ilmestyi - kuin pilkistyksenä ja muistutuksena päivän paisteesta - norja, ympäriinsä pyörivä ja hyörivä, tanssiva tyttönen. Poika koitti kovin palata takaisin ylhäiseen yksinäisyyteensä ja alakuloisiin pohdiskelmiinsa, mutta neidon suloisen iloinen läsnäolo tunkeutui väkisin täyttämään hänen tajuntaansa.
Hetken kuluttua tyttö palasi puun juurella istuvan pojan luokse jälleen sateen kastelemana.
”Sinun pitäisi tosiaankin tulla kanssani tanssimaan sateeseen. Kyllä kesä kuivaa minkä kasteleekin.”
Poika katsoi vettä valuvaan seuralaiseensa jurosti sanoen:
”Entä ellei kuivaakaan?”
Tyttö katsoi vinosti virnistäen poikaa vastaten sitten kärsivällisesti:
”Totta kai kuivaa. Sade loppuu aina aikanaan ja aurinko tulee lopulta esille kuivaten kaiken lämmöllään.”
Poika katsoi hetken hiljaa tyhjyyteen sanoen sitten:
”Entä jos sade ei koskaan lopukaan? Vaikka se aina ennen onkin loppunut, niin mitä jos se tällä kertaa onkin yksinkertaisesti päättänyt tulla jäädäkseen?”
Tyttö naurahti iloisesti:
”Minä olen valmis ottamaan sen riskin.” ja ojensi kätensä pojalle.
Pojan hartiat painuivat ja hän huokaisi syvään - muka alistuneesti - ja tarttui sitten tytön pieneen käteen nousten ylös. Tyttö lähti kuljettamaan häntä pois vaahteran suojista ja kohta sade jo kastelikin pojan vaatteet ja painoi hiukset hänen päätään vasten.
Hetkeen pojan ajatuksiin ei mahtunut murheet - ei mietteet. Aivan kuin iso osa maailmasta olisi kadonnut, mutta tyhjyyden sijaan hänen mielensä täyttyi tytön märkien hiusten huumaavasta tuoksusta, sirojen käsien hellästä kosketuksesta, toisen riemusta ja naurusta. Ja lopulta, tytön painauduttua poikaa vasten, neidon pienestä lämpimästä vartalosta, hengityksen tahdista ja kiivaasta sydämen sykkeestä.
Aikansa tanssittuaan he siirtyivät takaisin vaahteran suojiin. Nyt tyttö istui aivan poikaan kiinni ja poika ottikin hänet kainaloonsa. Tyttö värisi - se saattoi johtua kylmästä, poika ajatteli, ja toivoi, ettei toinen vain vilustuisi. Siinä he istuivat vierekkäin, aivan hiljaa, lähekkäin kuunnellen sateen sointia ja rytmikästä ropinaa. Lopulta tyttö rikkoi heidän hiljaisuutensa:
”Ei aina voi sataa. Ei aina voi olla harmaata ja synkkää.”
Pojan keskittynyt ilme lientyi lempeäksi hymyksi ja hän vastasi:
”Niinhän sinä sanot.”
Poika tunsi tytön pään kääntyvän puoleensa ja käänsi omansa vastatakseen tytön katseeseen. Tytön ilme oli vakava ja katse syvä. Poika ei voinut irroittaa omaansa tytön hohtavista silmistä ja hänestä tuntui kuin onnen aallot iskivät tuosta katseesta vasten hänen sydäntään tehden kipeää. Hän oli valmis hukkumaan tytön silmiin, kadota lopullisesti harmaasta maailmasta tuohon syvään ja tutkimattomaan rikkumattoman hiljaisuuden laskeutuessa heidän ylleen.
Muutos tapahtui aivan hiljaa – huomaamatta. Tuntui kuin aika itse olisi pysähtynyt pidättämään hengitystään. Kun poika viimein havahtui ympäristön muutoksiin, oli hänellä olo kuin olisi juuri herännyt pitkästä syvästä unesta. Hiljaisuus todellakin oli ympäröinyt heidät. Sade oli loppunut. Tyttö havahtui myös tähän ja siinä samassa harmaa pilviverho repesikin ja yksinäinen valonsäde leikkasi läpi synkän maiseman ja lankesi kukkulan ylle, jonka päällä nuoret istuivat.
Nuori neito alkoi kilvan loistaa valon kanssa ja riemastunut hymy nousi hänen kasvoilleen.
”Minähän sanoin!” hän julisti innoissaan. Poika ei mahtanut mitään sille, että häntä alkoi kovin hymyilyttää.
”Niinhän sinä taisit sanoa.” hän vastasi keveästi naurahtaen.
Tyttö soi hurmaavan hymyn pojalle ja nousi sitten reippaasti jaloilleen. Poika nousi verkkaisesti hänen perässään.
Pilvimuuriin ilmestyi yhä enemmän halkeamia ja repeämiä samalla, kun leuto tuuli puhalsi loppua pilvimassaa aina vain kauemmas pois. Tyttö ja poika seisoivat vierekkäin ja katsoivat, miten valon ja varjon raja eteni auringon paisteen levitessä läpi näköalan pimeyden kadotessa kaukaisuuteen. Poika katsahti hentoa seuralaistaan ja otti sitten tämän käden omaansa. Neidon kasvoille ilmestyi suloinen hymy ja posket saivat aavistuksen vienoa punaa.
Viimein poika rikkoi hetken vallinneen hiljaisuuden:
”Meidän pitäisi palata.”
Tyttö nyökkäsi vaitonaisena ja he lähtivät laskeutumaan kukkulalta yhä toisiaan kädestä pitäen. Hiljaisuuden vallitessa he kahlasivat läpi kostean niityn, joka alkoi nostaa varsiaan sateen painon jälkeen kurottautuen kohti aurinkoa – kohti valoa ja uutta toivoa.
”Ehkä tosiaankaan ei voi aina sataa.” poika sanoi ja katsoi vakavana tyttöön. Tyttö vastasi yhtä vakavana hänen katseeseensa, hymyili sitten lempeästi ja sanoi:
”Siihen voit luottaa.”